Japanissa on jo kalenterin mukaan alkanut kevät, vaikka helmikuu on sielläkin kylmintä talvea. Muistan hyvin, miten shokeeraavalta talojen kylmyys tuntui viisi vuotta sitten ensimmäistä työkautta aloittaessani. Ajan myötä talven kylmyyden ja kesän kuumuuden kanssa on oppinut elämään, mutta mukavilta ne eivät tunnu. Vaikka Suomessa asunnot ovat lämpimiä, olen kaivannut japanilaista tapaa pulahtaa kuumaan kylpyyn, ofuroon, iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Se saa kehon lämpimäksi ja rentouttaa. Sauna ajaa Suomessa saman asian, mutta oman saunan ylellisyyttä minulla ei valitettavasti ole.
Koulussa oppilaat ovat yskineet, aivastelleet ja olleet vuorollaan poissa jo useamman viikon ajan. Sairastan harvoin, mutta ärhäkkä flunssa kaatoi lopulta minutkin vuodepotilaaksi. Viruksiin eivät antibiootit pure, joten lepo, kuuma juotava ja oireita lievittävät särkylääkkeet ovat riittäneet hoidoksi. En muistanutkaan, miten kurjalta olo voi sairaana tuntua! Hyvää asiassa on se, että olen saanut levätä luvan kanssa.
On tuntunut hyvältä elää tavallista arkea. Silti kaikkea leimaa väliaikaisuus. Uudelle työkaudelle lähtemisen prosessointi ja käytännön valmistelut kulkevat rinnalla mukana, niistä on mahdotonta irrottautua. Niin nykyisessä opettajan kuin lähetinkin työssä ja ihmissuhteissa tunnen itseni usein riittämättömäksi. Miten tehdä työni riittävän hyvin, mutta silti itseä loppuun kuluttamatta? Miten löytää lepo ja rauha jatkuvien muutosten ja uuden opettelun keskellä? Miten hyväksyä se, että monet asiat ja tavoitteet, joita etukäteen kotimaanvuodelle asetin, eivät toteudukaan? Ehkä se kielii alunperin epärealistisista tavoitteista ja kokemattomuudesta. Jospa vähempikin riittää?
