Aloittelijaksi olen tuntenut itseni myös ottaessani vastuulleni lasten englannin ryhmän. Kielikoulussa opittu kohtelias japanin kieli herättää lapsissa hilpeyttä, ja samalla minun on välillä vaikea saada selkoa lasten puhekielen ja paikallisen murteen, kansai-benin, ilmauksista. Yhteisen kielen lisäksi hakusessa on vielä se, miten hyödyntää opetuksessa oppikirjaa lasten, joista suurin osa ei osaa lukea eikä kirjoittaa roomalaisia aakkosia, kanssa. Suomalaisessa koulussa työskennellessäni monet itsestäänselvät asiat eivät olekaan sitä Japanissa. Joudun tekemään työtä myös ryhmän työrauhan eteen, sillä muutama vilkas poika uhkaa varastaa shown. Ilahduttavaa on kuitenkin, että lopussa olevan raamattuopetuksen lapset kuuntelevat keskittyneesti ja hiljaa. Siitä opettajan ja lähetystyöntekijän sydän iloitsee!
Pyydän erityistä esirukoustukea perjantaisin kokoontuvan lasten englanninryhmän puolesta. Sen jälkeen opetan vielä aikuisille suomen kieltä ja siivoan kirkon yhdessä Anssi-kollegan kanssa, joten olo on tyhjiin ammennettu, kun lopulta puoli yhdentoista aikaan illalla pääsen kotiin. Onneksi viikon muut päivät eivät ole yhtä tiiviitä. Työtä on sopivasti suomikoulun pidossa keskiviikkoisin ja torstaisin, oppituntien ja piirien suunnittelussa, säestysten harjoittelemisessa, sunnuntain jumalanpalveluksissa, hallinnollisissa töissä sekä paikasta toiseen liikkumisessa.
Kuoroharrastuksen lisäksi olen aloittanut uuden harrastuksen, japanilaisen paperintaittelun eli origamien teon. Kerran kuussa kokoontuvassa ryhmässä tehdään opettajien johdolla vuodenaikaan sopiva taittelutyö, ensimmäisellä tunnillani teimme akatombon eli sudenkorennon ja tangram-palat sekä niille laatikon. Tarkkuutta ja sorminäppäryyttä vaativa taittelutyö sopii minulle ja on toivottavasti hyödyksi joskus tulevaisuudessa.
Siunausta syyspäiviinne!
