Olin loppuviikosta hieman apealla mielellä. Sain tiedon, että kotimaanjaksoni aikana vakavasti sairastunut eläkeläismies, jolle opetin kirkolla suomen kieltä, oli menehtynyt. En tavannut häntä enää Japaniin palattuani, mutta kirjoitin hänelle saatuani tiedon hänen sairastumisestaan. Sain kohteliaan vastauksen, mutta evankeliumi ei riittänyt ainakaan siinä vaiheessa. Jumala yksin tietää, mitä hänen sisimmässään liikkui viimeisinä elinpäivinä. Tehtävämme täällä on pitää esillä elämän ja toivon Sanaa ja rukoilla, että moni ottaisi sen vastaan. Jumala ei kuitenkaan luonut meistä tahdottomia robotteja, vaan antoi jokaiselle vapauden hylätä tai ottaa vastaan hänen rakkautensa.
Pian on kulunut vuosi siitä, kun palasin Japaniin toiselle työkaudelle. Tiivisrytminen arki ja hiljalleen kohoava lämpötila pitävät huolen siitä, että suuntaan jo kaihoisasti katseeni kohti heinäkuussa häämöttävää kesälomaa. Kirkon toimintapiirit ja suomikoulu kokoontuvat vielä muutaman kerran ennen kesätaukoa. HAT-Koben seurakunnassa on edessä työntekijävaihdos Savosten palatessa kotimaanjaksolle ja Arni Hukarin aloittaessa pastorin työt, mutta olemme onneksi saaneet sovittua hyvässä hengessä työnjaosta ja toiminnan jatkamisesta syksyllä. Iloinen asia on myös, että kansainvälisyyslinjan Erika-opiskelija jatkaa täällä vielä yhden vuoden, ja hänestä on jatkossakin apua ja tukea.
 |
| Japanilaisnaisten käyttämä päivänvarjo kuuluu jo omaankin kesävarustukseeni, taustalla Osakan linna. |
