Parlamenttivaaleissa kävi kuten etukäteen ennustettiin: liberaalidemokraattinen puolue koki murskatappion. Uudeksi pääministeriksi nimitettäneen vaalivoiton saaneen demokraattisen puolueen puheenjohtaja Yukio Hatoyama, jolla yllättäen on suomalaisia sukujuuria: hänen tätinsä anoppi oli suomalainen Siiri Pitkänen, joka 1900-luvun alkupuolella nai japanilaisen lähetyssaarnaja Tadao Watanaben. Siirin ja Tadaon rakkaustarinasta on olemassa koskettava kirja "Kirsikankukkien vuodet", joka itseltänikin on vielä lukematta.Kotikaupungissani sijaitsee muutama vuosi sitten valmistunut upea konserttitalo, johon kävin eilen tutustumassa. Komeiden puitteiden lisäksi näköala neljännen kerroksen istumapaikoilta alas saliin huimasi. Koska en tiennyt miten juhlavasti japanilaiset pukeutuvat konserttiin mennessään, sonnustauduin harvinaista kyllä hameeseen ja korkokenkiin. "Turhaan!" ajattelin mielessäni kapeiden kenkien puristaessa tuskallisesti varpaita, sillä monet olivat pukeutuneet arkisesti. Toisaalta vieressäni istui vanhempi rouva, joka oli pukenut ylleen kauniin kimonon. Niitä näkee käytettävän juhla-asuina yhä harvemmin länsimaisen pukeutumistyylin syrjäytettyä perinteisen juhla-asun.
Esitys, jota lähdin katsomaan, oli Broadway-musikaali "A Chorus Line", kertomus 17 tanssijan elämästä, jota koe-esiintymisen lomassa valotettiin. Kasvottomista kuorolaisista paljastui yksilöitä riipaisevine tarinoineen ja erilaisine persoonallisuuksineen. Amerikkalainen produktio oli korkeatasoinen, ja kiitollinen japanilaisyleisö palkitsi esiintyjät raikuvin aplodein.
Japanilaiset kasvatetaan pienestä pitäen ryhmän jäseniksi, ei yksilöiksi. Yksittäisen ryhmän jäsenen on tukahdutettava omat mielipiteensä ja tarpeensa ryhmän edun nimessä. Tukahdutetut tunteet kytevät pinnan alla, kunnes paine käy liian suureksi ja purkautuu epätoivoisina itseen tai toisiin kohdistuvina väkivallan tekoina. Viime päivien uutiset useammasta 13-vuotiaiden tekemästä itsemurhasta ovat saaneet minut surulliseksi. Miten näitä nuoria (ja vanhempia) voisi auttaa?
Jumalalle emme ole kasvotonta massaa, hän näkee meistä jokaisen yksilönä, tuntee elämäntilanteemme ja tarpeemme. Jumala on lähellä vaikeinakin hetkinä, silloinkin kun meistä itsestämme ei siltä tunnu. Eräässä suositussa korealaisessa laulussa lauletaan siitä, miten olemme syntyneet Jumalan rakkauden kohteeksi. Otanhan rakkauden vastaan?
En tiedä, miten osaisin välittää Jumalan rakkautta lähimmäisilleni. Tehtävä tuntuu liian suurelta ja minä siihen kelpaamattomalta. Puutteellisella kielitaidollani en osaa välittää rakkautta sanoin, ja sydämeni tuntuu suoltavan pelkkää likaa jatkuvalla syötöllä. Mutta jospa Jeesus kykenee siihen mihin itse en pysty, jospa Hänen uhrautuvasta rakkaudestaan edes jotain saisi välittyä ympäristöön, sanoittakin ja puutteistani huolimatta? Jospa kaulallani roikkuva risti saisi edes jonkun ajattelemaan sen merkitystä? Jospa pystyisin edes silmilläni osoittamaan hyväksyntää ja lämpöä asemalla mainoksia jakavalle nuorelle tai kaupan kassalle tai junassa kohtaamalleni henkilölle? Sitä toivon ja rukoilen. Itsessäni näen pelkkää mahdottomuutta, mutta "mikä on ihmiselle mahdotonta, se on mahdollista Jumalalle." (Luuk.18:27) Onneksi!
Tänään jumalanpalvelukseen tuli ensikertalainen mies. Kahvipöydässä hän kertoi vahvasta buddhalaisesta taustastaan ja siitä miten hänestä oli vaikea ymmärtää jumalanpalveluksen sisältöä. Mies puhui nopeasti ja epäselvästi, enkä juurikaan ymmärtänyt hänen selostustaan. Jos luulin japanin kieltä jo oppineeni, ne luulot tuli taas karistetuksi! Mies sai luettavakseen erään kristityksi kääntyneen buddhalaispapin tarinan. Rukoillaan, että kirja voisi ensikertalaista puhutella ja että hän tulisi kirkkoon uudelleen, vaikkei ymmärtänytkään kokemastaan juuri mitään.
Tämä suloinen tyttö, äitinsä silmäterä, on myös Taivaallisen Isämme silmäterä - ja niin olet sinäkin!: "Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon olen sinut piirtänyt---" Jes.49:15 