Hopeinen viikko

Kun toukokuussa olevaa usean kansallisen vapaapäivän rypästä kutsutaan "kultaiseksi viikoksi", syksyllä vietetään kolmen peräkkäisen kansallisen vapaapäivän "hopeista viikkoa". Molemmat tarjoavat kaivatun hengähdystauon japanilaisille muutoin tiukasti ohjelmoidun arjen vastapainoksi. Pitäessäni Nishinomiyan kirkolla englannin keskustelukerhoa yläasteikäisille ja kuullessani nuorten kertovan omasta arjestaan, on se kovin raskaan kuuloista. Koulun lisäksi monet opiskelevat kolmesti viikossa preppauskouluissa useita tunteja, ja läksyt sekä harrastukset vievät runsaasti aikaa. Aikaa rentoutumiselle tai ystävien kanssa olemiseen ei juuri jää. Myös läheinen ystäväni on jo pitkään huokaillut, miten väsynyt hän on. Silti hän ei ole valmis tekemään muutoksia, jotka helpottaisivat arjessa jaksamista, vaan vaikuttaa siltä, että kiire ja väsymys kuuluvat paikalliseen elämäntapaan, ja on osin itseaiheutettua. Lähes seitsemän Japanissa vietetyn vuoden jälkeen kulttuurin ja ajattelutavan erot aiheuttavat edelleen aika-ajoin ihmetystä.

Maanantaina vietimme lähetyksen virkistyspäivää läheisessä Nishinomiyahaman rannassa hyvän ruoan ja vapaamuotoisen yhdessäolon merkeissä. Ensi tiistaina pidämme vuosikokouksen, jossa on määrä tehdä uusia päätöksiä työntekijöiden sijoittumisesta. Kiristynyt taloudellinen tilanne pakottaa säästötoimiin, jotka heijastuvat laajalti koko työyhteisöön. Kiitos, jos muistatte asiaa rukouksin. Viime vuosina tiuhaan paikkaa vaihtaneet palikat herättävät ainakin itsessäni väsymystä ja kaipuuta hieman vakaampaan elämään.

Olen päässyt sisälle uuteen viikkorytmiin, ja nautin opetustyöstä niin seurakunnassa kuin lähetyksen lapsille. Silti en ole onnistunut karistamaan yksinäisyyden tunnetta ja arkea varjostavaa alakuloa. Siskoni synnytti muutama viikko sitten esikoisensa, ja minusta tuli täti. Olen saanut jo monta valokuvaa uudesta siskonpojastani, mutta hetkeä, että pääsen pitelemään uutta tulokasta sylissäni, joudun odottamaan vielä pitkään.

Omin voimin en saa kammettua itseäni alakulon suosta, mutta onneksi Jumalalle se on mahdollista. Voin myös itse päättää nähdä ja iloita kaikista niistä hyvistä asioista, joista Japanin arkeni koostuu: kauniista syyssäästä, kohtaamisista paikallisten kanssa, työyhteisöstä ympärillä, läheisten ja lähettäjien tuesta (kiitos Tuula ja Paula jälleen korteista!), viihtyisästä kodista, terveydestä sekä juoksu- ja kuoroharrastuksista. Tänään ja eilen olen nauttinut rauhallisista kotipäivistä, mutta illaksi lähden Kobeen kuoroharjoituksiin. Puolentoista viikon päästä on Rejoice-kuoron syyskonsertti, jossa laulamme englanniksi kaksi Pekka Simojoen laulua; taitaa olla ensimmäinen kerta, kun japanilainen kuoro esittää Nordic Praise-levyn lauluja!

Tummista sävyistä huolimatta olen paljosta kiitollinen! Auringonsäteitä Sinunkin syksyysi!