Tänään on kulunut tasan kahdeksan vuotta siitä, kun saavuin ensimmäiselle työkaudelle Japaniin. Muistot tuntuvat vielä tuoreilta: konkarilähettipariskunta oli minua kentällä vastassa lentokoneessa vietetyn yön jälkeen. Pikatietä Kobeen ajettaessa maisema näytti rantaviivan tehtaanpiippuineen harmaalta ja ankealta. Ajoimme toisen lähettiperheen kotiin lounaalle; äiti oli huomaavaisesti laittanut ruoaksi makaronilaatikkoa kulttuurishokin pehmentämiseksi. Lounaan jälkeen teimme kodinkone- ja ruokaostoksia ennen asunnolle menoani. Valitsin summanmutikassa kahvinkeittimen ja imurin, kun en paikallisista merkeistä vielä mitään ymmärtänyt.Minulle vuokrattu asunto oli puolityhjä ja sisältä kylmä ja kolkko. Suihkuhuoneessa oleva peili herätti ihmetystä ja pyyhe tuntui kasvoja vasten oudolta. Yritin painaa mieleen mistä nappulasta keittiössä oleva öljylämmitin käynnistetään ja mistä sammutetaan. Peti oli huomaavaisesti pedattu valmiiksi ottamaan vastaan väsyneen matkalaisen; ensimmäiset viikot nukuin futon-patjoilla lattialla kunnes asuntooni löytyi sopivat kalusteet. Jo heti seuraavana aamuna osallistuin jumalanpalvelukseen Nishinomiyan kirkolla. Japaninkieli kuulosti korvissani heprealta ja lämmittimet puhalsivat pienen kirkkosalin tukalan kuumaksi. Osasin esitellä itseni japaniksi, mutta ulkoa opetelluilla fraaseilla ei vielä pitkälle pötkitty, nyökyttelin ja hymyilin minua lähestyville ystävällisille seurakuntalaisille.
Jumalanpalveluksen jälkeen minut vietiin lounaalle sushiravintolaan. Puikoilla syönti ei ottanut sujuakseen, eikä sushi maistunut, söin vain muutaman lautasen. Seuraavana päivänä hoidimme asioita virastoissa ja sen jälkeen alkoi kielikoulu. Ensimmäisellä tunnilla opettajan testatessa kielitaitoani en onnistunut pidättelemään harmin kyyneleitä kun en ymmärtänyt opettajan puhetta lainkaan. Uuden kielen ja kulttuurin opettelu oli työn ja tuskan takana, ja lapsen asemaan suostuminen vei pienelle paikalle. Jotenkuten pidin itseni pinnalla ja kotiutuminen vauhdittui mitä pidempään maassa olin ja mitä tutummaksi kieli ja tavat tulivat.
Kahdeksassa vuodessa Japanista on tullut toinen koti, maa, jossa tunnen oloni lähes yhtä kotoiseksi kuin Suomessa. Vaikka monen mankelin läpi on menty, mieli on kiitollinen. Työn suhteen tunnen itseni vielä melko vihreäksi konkarilähetteihin verrattuna. Silti luotan siihen, että raakileenakin osaamiselleni ja lahjoilleni on käyttöä Jumalan valtakunnan työssä. Mestarin käsissä ja siunaamina pienen pojan eväätkin tuottivat moninkertaisen sadon.
