Muistikuvani matkalta ovat hatarat: muistan, että junilla liikuimme paljon, ja että kaikkialla oli mustia päitä. Vessatossut herättivät ryhmässämme hilpeyttä. Junan ikkunasta näkyvät tiheäänrakennetut, harmaat kerrostalot vaikuttivat hiukan ankeilta, ja muistan ajatelleeni, etten koskaan voisi asua sellaisissa oloissa. Japaniin palaaminen lähetystyöntekijänä ei silloin juolahtanut mieleenikään! Mutta Jumala tiesi tulevat vaiheeni jo silloin, ja varmasti jotakin jäi itämään ensikosketuksestani Japaniin.
Tänään jumalanpalveluksen jälkeen olin aikeissa lähteä Osakaan seuraamaan tämänvuotista voimistelunäytöstä, johon tälläkin kertaa oli kutsuttu esiintymään ryhmä Suomesta. Yllättäen apuani tarvittiin kuitenkin toisaalla, joten vietinkin mukavan iltapäivän kahden toipilas-pojan seuralaisena. HAT-Koben kirkolla järjestettiin lasten ja nuorten urheilutapahtuma, jonka järjestelyissä poikien vanhempia tarvittiin. Ei lopultakaan tuntunut vaikealta luopua omasta unelmasta. Sain itsekin hyvän mielen siitä, että kykenin olemaan "huoltojoukoissa" avuksi. Ehkä ensi vuonna pääsen Osakaan nostalgioimaan ja ihmettelemään Jumalan johdatusta...
Vaasa-Tytöt suomalaisissa kansallispuvuissa Osakan keskustassa v. 1989 - onko siitä todellakin jo niin pitkä aika..?
