Kävin virkistymässä Mari-ystäväni luona Espoossa, ja kävimme yhdessä jumalanpalveluksessa vaihteeksi Raamattuopistolla Kauniaisissa. Muutama muukin tuttu ryttyläläinen oli eksynyt sinne. ;) Omasta tahdostani olen Marin luona yöpyessäni halunnut nukkua patjalla lattialla (vaikka vuodesohvakin olisi ollut tarjolla), ja tänä aamuna totesin sen olleen hyvää harjoitusta japanilaisella futon-patjalla nukkumista varten. Todennäköistä on kuitenkin, että Japanissakin nukun länsimaisessa sängyssä. Mutta vieraat varautukoot lattiamajoitukseen siskonpedissä. :)Tuntui juhlalliselta kuunnella vaihteeksi urkujen soittoa. Lähetyskeskuksella on säestyssoittimena piano (tarkkaan ottaen flyygeli) eikä Japanistakaan taida kovin monesta kirkosta urkuja löytyä? Vanhempieni kertoman mukaan olisin pienenä halunnut kokeilla urkujen soittamista käydessämme kirkossa (ja melkein siinä onnistuinkin). Kanttorin ura olisi saattanut olla varteenotettava vaihtoehto, jos ei ovi lähetystyöhön olisi avautunut. Jos olisin elänyt Vanhan Testamentin aikoihin, olisin halunnut olla temppelilaulaja, jonka tehtävänä oli laulaen ja soittaen ylistää Jumalan suuruutta (tosin kaikki laulajat, jotka Raamatussa nimeltä mainitaan olivat miespuolisia). Musiikin lahjaa pystyn onneksi hyödyntämään lähetystyössäkin mm. säestämällä jumalanpalveluksia. Viikon päästä saan jälleen säestellä Lähetyskeskuksella 1. adventtisunnuntain jumalanpalveluksen. Se jääneekin tällä erää viimeiseksi säestystehtäväkseni Suomessa. Hoosianna-hymni on jo työn alla... :)
Räntäsateesta huolimatta toivorikasta alkavaa viikkoa kaikille!
Lisäys klo 22:28:
Ilta sai yllättävän käänteen, kun Papua-Uudelta-Guinealta Suomeen pysyvästi palanneet Olkkoset kutsuivat minut ex-tempore kylään kotiinsa. Olen yrittänyt opetella spontaaniutta, joten vastaanotin kutsun, ja vietin vallan viehättävän tuokion kahden kokeneen lähetin seurassa. Tuntuu siltä, että Olkkosille on ollut shokki palata Suomeen, jossa ihmiset ovat kiireisiä, eikä aikaa muille juurikaan liikene. Ulkomailla opittuun tiiviiseen yhteisöllisyyteen ja välittämiseen tottuneena paluu niin ilmastoltaan kuin ilmapiiriltään kylmään kotimaahan vaatii sopeutumista keneltä tahansa. Olisiko meillä suomalaisilla hiukan parantamisen varaa toinen toistemme kohtaamisessa? Ainakin itse tunnen piston sydämessäni siitä, että usein asiat tuntuvat ajavan ihmisten ohi. Onneksi uuden ajattelutavan opetteleminen on mahdollista... Vanhakin koira voi oppia uusia temppuja!
