Joku viisas on joskus sanonut, että elämässä mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos. Lähetystyöntekijän elämässä muutokset ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Japaniin muuton aiheuttamat suurimmat kuohut ovat laantuneet. Se ei tarkoita sitä, etteikö edelleenkin sisäisen tunnemaailman myrsky välillä yllättäisi, mutta ne eivät silti kaada laivaa. Kipeintä lienee ihmissuhteissa tapahtuvat muutokset. Ihmisiä tulee ja menee, ja on opeteltava luopumaan ja jälleen tutustumaan uusiin tulokkaisiin.Jo aiemmin heitin hyvästit täällä vuoden verran työskennelleille norjalaisille vapaaehtoistyöntekijöille. Norjalaisen lähetysjärjestön, jonka kanssa oma lähetykseni tekee yhteistyötä paikallisen kirkon kanssa, lähetit ovat vähentyneet dramaattisesti, eikä uusia tulokkaita ole näillä näkymin tulossa. Sen sijaan oma lähetykseni lähettää vuoden sisällä kaksi uutta perhettä Japaniin, niistä ensimmäinen saapuu maahan jo syksyllä. Yksi kollegaperhe taas palaa vuodeksi Suomeen pakolliselle työkausien väliselle kotimaanjaksolle.
Norjalaisten Lisen ja Helgin mukana kävin mm. talvella tutustumassa Seishinin kirkkoon.Kuluneella viikolla vietimme iloista lähetyksemme uusimman tulokkaan kastejuhlaa. Paikallisen Ariki-pastorin johdolla Aito-vauva saatiin liittää osalliseksi kasteen armoliitosta. Japanissa taitaa olla melko harvinaista, että kastaminen tapahtuu jo pienenä vauvana. Uskovien perheidenkin vesat saatetaan kastaa vasta teini-ikäisenä. En tiedä syistä vielä tarpeeksi voidakseni pohtia asiaa tarkemmin.
Toista hieman haikeampaa juhlaa vietimme kielikoulussa. Ryhmässäni yli vuoden opiskellut saksalainen lähetystyöntekijäpariskunta oli koulussa viimeistä viikkoa, ja juhlistimme heidän kielikoulunsa päättymistä pienimuotoisella lähtöjuhlalla. Opettajamme olivat valmistaneet paikallisia suolaisia herkkuja ja me oppilaat makeita suupaloja yhdessä nautittavaksi. Samalla jutustelimme kesä- ja tulevaisuuden suunnitelmista.
Luokkahuone tulee maanantaina tuntumaan tyhjältä, kun Esther ja Michael (kuvassa oikealla) eivät olekaan enää tutuilla paikoillaan.Omat kieliopintoni jatkuvat vielä reilun puolen vuoden ajan. Ennen kesälomaa jäljellä on kolme hikistä opiskeluviikkoa, sitten pääsen hengähtämään Suomeen. Olen jo aloittanut pienten tuliaisten keräämisen ja kodin valmistamisen kuukauden tyhjillä oloa varten. Ostin kaupasta kaappeihin laitettavia pieniä muovisia laatikoita, jotka keräävät ilmasta kosteutta. Niiden avulla toivottavasti vaatteet ja tekstiilit säilyvät homehtumatta Japanin kuumankosteassa kesäsäässä.
Kuumuus on todellakin tullut jäädäkseen. Suihkussa saa käydä päivittäin kahdesti ja pelkkä lakanakin tuntuu välillä liian paksulta peitolta. Onneksi oloa voi helpottaa tuulettimilla ja ilmapumppuviilentimillä, joiden jatkuva käyttö ei kuitenkaan ole suotavaa (terveys- ja taloudellisista syistä). Siksi yritän sinnitellä pelkän tuuletuksen varassa sen minkä kestän. Ulkona liikkuessa olen omaksunut paikallisen tavan käyttää aurinkovarjoa, se antaa hiukan suojaa tukalalta paahteelta.
Pitkäkestoinen kuumuus aiheuttaa väsymystilan, jolle on annettu nimi "natsubate". Sen estämiseksi suositellaan vitamiinirikkaan ankeriaan, jonka myynti kasvaa räjähdysmäisesti heinäkuun aikana, syöntiä. Lieneekö vaikutus totta vai kuviteltua (neuvokkaiden kauppamiesten keksintöä?), mutta perinne on jatkunut jo yli 200 vuoden ajan.
Grillattu, maustettu ankerias tarjoillaan riisipedillä. "Oishisoo desu!" eli "näyttääpä hyvältä" ja kuulemma maistuukin. Näille sivuillekin tein pienen muutoksen. Kommentit-toiminnon sijasta käytössä on uusi vieraskirja (linkki on sivupalkissa kalenterin alapuolella), jonne saa mieluusti jättää viestin ja kertoa kuulumisia. Pienikin viesti on iso ilo!
