Kulunut viikko toi mukanaan orastavia kulttuurishokin oireita. On eri asia saapua maahan turistina kuin sillä ajatuksella, että asuu pidempään. Jotkut asiat ihastuttavat ja joidenkin asioiden sietämistä joutuu opettelemaan ja työstämään. Kuluneella viikolla erityisen raskaalta on tuntunut ihmisten tuijotus. Vaikka aikuiset tekevät sen melko huomaamattomasti, tiedän herättäväni huomiota pituuteni, silmieni värin ja oranssin piponi ansiosta (täällä todella harvat käyttävät pipoa, ulkonäkö on mukavuutta tärkeämpää! No, enpä itsekään yläasteella suostunut käyttämään pipoa ettei hiukset latistuisi...:). Lapset sen sijaan ovat avoimempia reaktioissaan, eräänäkin päivänä junassa pikkupoika osoitti minua sormella äidilleen (Suomessa ulkomaalaiset jotuvat varmasti kokemaan vastaavaa). Ulkopuolisuuden tunteelta - varsinkin kielipuolena - on siis vaikea välttyä. Mutta elän toivossa, että kielitaidon karttuessa eläminen ja asiointi alkaa tuntua helpommalta. Toistaiseksi jo kaupassa käynti vaatii suurta voimainponnistusta, ja ylipäänsä paikasta toiseen liikkuminen ja asioiminen vie paljon enemmän aikaa ja voimavaroja kuin Suomessa. Kielikoulussakin oli raskaampi viikko johtuen osaltaan kokonaisvaltaisesta väsymyksen tilastani. On silti riemullista huomata sanavaraston karttuvan joka päivä ja alkeellisellakin kielitaidolla pystyvän asioimaan esim. postissa.
Rentouttavia keidashetkiäkin on viikkoon sisältynyt. Torstaina ennen kielikoulua tein Jorunnin ja hänen norjalaisen vieraansa kanssa retken Rokkoo-vuorille. Upeat näköalat ja käyskentely hiljaisessa ja rauhallisessa ympäristössä teki hyvää.
Huipulle n. 400 metrin korkeuteen pääsee kätevästi kaapelihissillä, maisemat matkalta ja huipulta ovat upeat. Koulukaupunkini Kobe on kaunis ja vilkas 1,5 miljoonan asukkaan satamakaupunki, jonne rahtilaiva tuo aikanaan (toivottavasti pian!) myös omat tavarani Suomesta.
Kielikoulukaverini, norjalainen Jorunn (vasemmalla) sekä hänen norjalainen vieraansa.
Tähyilyä huipulta kohti Koben satamaa: kunpa laiva jo pian saapuisi ja saisin tavarani!Tänään kävin Susun ja Tiinan kanssa basaarissa tekemässä edullisia keramiikkalöytöjä. Japanilaiseen kulttuuriin kuuluu olennaisena osana lahjojen (ja vastalahjojen) antaminen. Useat lahjat jäävät kaapin nurkkiin pölyä keräämään. Kun kirpputoreja ei juurikaan ole, ei-toivotuista lahjoista on hankala päästä eroon. Niitä oli lahjoitettu myytäväksi basaarissa, jonka tuotto käytetään hyväntekeväisyyteen.
Tarjolla oli paljon astioita ja muuta tilpehööriä. Vaikka japanilaiset muutoin ovatkin melko kohteliaita ja huomaavaisia, basaaripöytien ääressä vallitsi viidakon laki...Löysin itselleni uunivuoan, joka tulee todelliseen tarpeeseen, sillä olen vakaasti päättänyt alkaa valmistaa itse ruokaa. Suomessa on helppo elää kaupan valmisruuilla (joita löytyy täältäkin, tosin ei kotoista suosikkiruokaani maksalaatikkoa...tai hernekeittoa...), mutta jos haluaa vaihtelua japanilaiseen menyyseen, on suomalaista ruokaa tehtävä itse. Opettelen siis tekemään ruokaa! Toinen asia, jota tänään sain Antin johdolla opetella on kirjanpito. Jokaisen lähetin on näet pidettävä kirjaa työasioihin liittyvistä tuloista ja menoista ja tehtävä niistä kuukausittain selvitys työalan kirjanpitäjälle. Kannattaa siis lähteä lähetystyöhön, työssä oppii paljon uusia taitoja! ;)
