Viime yönä siirryttiin Euroopassa talviaikaan. Olisin kirjaimellisesti "nukkunut onneni ohi" ja epähuomiossa jättänyt lahjaksi saadun ylimääräisen tunnin käyttämättä ellei ystäväni olisi sattunut puhelimessa mainitsemaan siirtymästä. Ilman TV:tä ja sanomalehteä huomaan olevani autuaan tietämätön maailman menosta, vaikka silloin tällöin luenkin netin välityksellä uutisia. Japanissa talvi- ja kesäaikaa ei tunneta, joten kello on siellä nyt 7 tuntia edellä Suomen aikaa.
Olen tiedostanut ajan juoksun entistä selvemmin. Samalla kun iloitsen lähestyvästä lähdöstä (johon on aikaa enää reilu 3 kuukautta!), kannan rinnassani tuskaa edessä olevista jäähyväisistä. Kiinnyn helposti ihmisiin, enkä ole koskaan ollut hyvä jättämään hyvästejä. Jos saisin valita, hyppäisin kernaasti yli viralliset lähtöseremoniat lähtöjuhlineen ja -kahveineen, sulkisin vain illalla silmät omassa vuoteessani ja heräisin seuraavana aamuna Japanissa. Mahdotonta! Tiedän, että edessä ovat vielä monet lähtöitkut. Ja kuitenkaan en voi olla lähtemättä. "Kotimme on tuuli, emme pesää tehdä voi, kaikki olkoon Hänen, joka meidät loi. Rikas olen silloin, kun voin paljon lahjoittaa. Nisunjyväkään ei pelkää kuolemaa." En voi enkä halua paeta Jumalan kutsua, vaikkei tutusta ja turvallisesta arjesta ja läheisistä luopuminen suju kivuitta. Onneksi Jumala kutsun antaessaan on luvannut antaa myös voiman lähtemiseen ja työhön.
Muistakaa myös läheisiäni ja ennen kaikkea vanhempiani heidän tehdessään omaa luopumiseen liittyvää surutyötään. Kiitos rukouksistanne!
