Viikonlopuksi on Ryttylään jälleen kokoontunut eri puolilta Suomea joukko ihmisiä, tällä kertaa eri-ikäisiä naisia, hiljentymään Jumalan sanan äärelle ja rakentumaan yhteisestä uskosta sekä jakamaan naiseuteen liittyviä asioita. Niin antoisia kuin tapahtumat ovatkin, opiskeluviikon aherruksen ja useamman tiiviin ja tapahtumarikkaan viikon jälkeen voimat eivät yksinkertaisesti riitä aktiiviseen osallistumiseen. Yleensä pyrin pitämään viikossa yhden kotipäivän, jolloin huollan itseäni ja kotia siivoamalla ja pyykkäämällä (se rentouttaa!) ja ulkoilemalla ja lepäämällä omissa oloissa. Viime aikoina kotipäivät ovat olleet kortilla, ja huomaan käyväni ylikierroksilla. Iltaisin nukahdan kuin tukki, mutta aamuyöstä herään kukonlaulun aikaan, enkä saa enää unta. Niin tänäänkin.
Toisaalta tiiviit viikot ja koko lähetyskurssiaika on ollut hyvää valmentautumista lähetin työhön, joka on kokonaisvaltaista työtä. ”Työtä” ja vapaa-aikaa on vaikea erottaa. Japanissa olen onnekas, jos pystyn pitämään edes yhden vapaapäivän viikossa. Omasta jaksamisesta on silti pidettävä huolta, ja onneksi Lähettikäsikirja vaatii, että lomaakin on pidettävä. Näkihän Jumalakin hyväksi levätä maailman luomisen jälkeen ja asetti lepopäivän ihmisen parhaaksi. Kummasti voima arkeen ja jokaista päivää varten on annettu ylhäältä kaikkein raskaimpina hetkinäkin, joita kymmenvuotisella opettajaurallani on ollut. Niin nytkin. Voimaa ja iloa antavat myös pienet päivittäiset kohtaamiset ja keskustelut lähetyskeskuksen väen - opiskelijoiden ja työntekijöiden - kanssa, ystävälliset tervehdykset ja hymyt. Täällä ollaan kuin yhtä suurta perhettä. :) Koen, että minua on kannateltu.
Viime aikoina olen joutunut käsittelemään monia kipeitä asioita. Yksi niistä liittyy naiseuteen ja yksin lähtemiseen. Missään vaiheessa en ole asettanut Jumalalle ehtoa, että lähden lähetystyöhön vain, jos löydän aviopuolison. Luotan Jumalan johdatukseen ja hyvään suunnitelmaan myös ihmissuhteissa. Vielä ei ole ollut aviopuolison aika. Vaikka pääsääntöisesti olen tyytyväinen ja koen eläväni rikasta elämää sinkkunakin, on kausia, jolloin yksinelämisen kivun joutuu kohtaamaan ja käsittelemään. Nyt on ollut sellainen kausi. Olen joutununut miettimään, olenko todellakin kyllin vahva lähteäkseni yksin. En voi muuta kuin luottaa Jumalaan. Hän tietää vahvuuteni ja heikkouteni, hänelle saan jättää myös toiveeni ja unelmani, aviopuolisoasiankin.
Löysin ihanan uuden laulun, jonka kuulin radio Deistä. Etsin levyn, jolla laulu on, käsiini, ja soinnutin sen. Huomisessa jumalanpalveluksessa laulamme sen Annan kanssa, jos ääntä vain riittää (kurkkua polttelee siihen malliin, että se enteilee kipeäksi tulemista).
”Herra on minun paimeneni, minulta mitään ei puutu. Hän antaa levon ja ravinnon, eikä hän koskaan muutu. Ja vihreällä niityllä, hän antaa minun levätä. Hän pitää minusta huolen.”
Kiitosmielellä, kaikesta huolimatta!
